Pidin viime viikolla pientä hiljaiseloa, sillä viikko alkoi melko synkästi huonoilla uutisilla. Rakas koirani Heidi (lausutaan Haidi) oli saanut äkillisen sairauskohtauksen, ja oli ollut niin pahassa kunnossa että isäni vei sen päivystykseen tiputukseen yön yli.
Ennuste oli huono - Heidilla oli munuaisarvot aivan koholla, ja selviytymismahdollisuudet olivat melko vähäiset. Meille ehdotettiin heti päivystyksessä jo Heidin lopettamista, mutta halusimme isäni kanssa käydä kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi ennen lopullista päätöstä - ikää Heidilla oli kuitenkin vasta 7 vuotta ja koira oli munuaisarvoja lukuunottamatta täysin terve. Äkillinen munuaisarvojen kohoaminen saattoi johtua myös tulehduksesta, joten vietiin Heidi yöksi kotiin ja varattiin seuraavalle päivälle aika ultraäänikuvauksiin, jossa saataisi parempi selko munuaisten kunnosta.
Ultraäänikuvauksista selvisi kuitenkin että tilanne oli vakava - munuaiset olivat surkastuneet lähes olemattomiksi, ja koska Heidille ei ollut maistunut ruoka tai edes vesi kunnolla muutamaan päivään niin sen elämänlaatu oli jo kärsinyt. Krooninen munuaisten vajaatoiminta oli diagnoosi - tauti on salakavala sillä se on yleensä oireeton, ja kun koira alkaa oireilla niin 2/3 osaa munuaisista ovat jo pysyvästi vaurioituneet ja mitään ei ole tehtävissä. Lopettaminen oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, sillä Heidilla olisi muutenkin ollut enää muutama päivä aikaa ja nekin olisivat menneet kärsien. Saatiin kuitenkin lupa viedä Heidi kotiin ja hyvästellä se kaikessa rauhassa.
Äitini ja pappani tulivat käymään isäni luona, sillä Heidi on kuitenkin ollut koko perheelle rakas vaikka se virallisesti mun koira olikin. Seuraavana päivänä 4.9 - päivä ennen syntymäpäiviäni- kävimme saattamassa Heidin lepoon. Olin koko alkuviikon aivan onnettomana ja kuvittelin jo päässäni miten itse lopetus olisi pahin päivä kaikista, mutta jotenkin rauhotuin kun näin miten rauhassa Heidi oli nukutuspiikin jälkeen - se sai olla vihdoin rauhassa. Harmittaa kyllä että se joutui kärsimään edes sen verran kuin mitä kärsikin (lääkäri kyllä korosti ettei Heidi ollut kivuissa vaan todella uupunut), mutta itse koiranomistajana oli todella vaikea luopua rakkaasta perheenjäsenestä niin monen vuoden jälkeen.
Päätös oli kuitenkin oikea, ja tiedän että Heidi on nyt paremmassa paikassa missä ei tunne kipua tai kärsimystä.
En ole itkenyt kertaakaan Heidin lopetuspäivän jälkeen, mutta saatuani keskiviikkona myöhäisenä synttärilahjana rakkailta ystäviltäni tämän kehystetyn kuvan Heidista niin tulihan siitä itku (ja ehkä myös tätä postausta kirjoittaessa, heh).
Ikävä on kova ja aihe vielä hieman arka minkä vuoksi olen vältellyt siitä kirjoittamisesta, mutta koin nyt olevan sopiva hetki kun siitä on nyt tasan viikko kun me Heidin menetimme. Vielä en osaa sanoa onko uutta koiraa tulossa, veikkaisin että kyllä sillä 8 vuoden koiranomistajuuden jälkeen on vaikea kuvitella elämää ilman karvaista kaveria. Annetaan kuitenkin tomun laskea kaikessa rauhassa.
